Oma olo on mennyt harppauksen parempaan :) Kulunut viikko on ollut kertakaikkisen kamala, ahdistava ja välillä vielä jotain enemmänkin. Huoli on ollut kova ja kivut jopa kohtuuttomia muusta pahoinvoinnista puhumattakaan. Mutta onneksi ihmiskeho osaa olla ihmeellinen ja korjata asioita ja nyt pahin on takanapäin. En vielä juhlakunnossa ole ja saikku vielä jatkuu ensi viikonkin, mutta tästä tämä iloksi vielä muuttuu, se on varmaa se :)
Kotona mulla on ollut maailman parhaan miehen lisäksi viisi karvaista terapeuttia, jotka kaikki omilla tyyleillään ovat koittaneet saada mieltä paremmaksi. Todelliset pro-tason terapeutit ovat Pätmän ja Ava, joilla vaan on homma paremmin hallussa kuin noilla kahdella muulla :) Jos itkettää niin vähintään pätmän kömpii kainaloon ja tulee istumaan kahden sentin päähän tukka takana ja silmät sirillään niin kauan kunnes jo vähän hymyilyttää. Siitä sen läsnäolomisesta on röyhkeys ja kovakouraisuus kertakaikkisen kaukana. Se on kyllä hämmentävän sympaattinen eläin. Ava nyt makaa kainalossa vaikka aamusta iltaan. Ei ole kiire mihinkään, ihanaa olla vain, sanoo sussu ja asettaa itsensä vähän mukavammin kainaloon. Pirkko käy aina välillä tarjoamassa lelua ja kysymässä, että etkö voisi jo jotain vähän touhuta? Ja toisinaan kömpii sekin viereen ja makaa hiirenhiljaa tai yllättäen antaa ison ja märän pusun keskelle naamaa. Pahkis on noissa asioissa vähän kömpelö, mutta kova yritys sillä on. Sen mielestä se voi täysiä tulla makaamaan rinnan päälle niin, että henki meinaa salpautua ja sitten se yrittää tukehduttaa hengen painalla omaa päätään kasvoja vasten- täysiä. Ja kun työnnät sitä pois niin se nauraa- ihan kuin dalmikset meillä on tehnyt eli näyttää kaikki etuhampaansa samalla korskuen ja ehkä yrittää lyödä sua tassulla naamaan. Ole siinä sitten nauramatta kun toinen on ihan pelle. Esakin on viihtynyt lähellä ja haluaisi aina maata rinnan päällä. Kun vaan pitäisi kynnet sisällä, eikä pumppaisi niilla koko ajan rintakehää niin sen läheisyyttä olisi helpompi arvostaa.. Mutta ihania ovat kaikki, jokainen omalla tavallaan ja tyylillään. Onni on omistaa tuollaisia koiria. Ja Onni on Pasi, joka nyt vaan on supermies.
Pätmänistä vielä. Aamulla puhuttiin Pasin kanssa, että toivottavasti se olisi terve luustoltaan (menee ensi torstaina vihdoin kuviin...hui), sillä se on kyllä niin mukava veijari. On vaan ollut vähän hidas kehittymään monelta osin, että ajoittain ollaan ehkä vähän syyttäkin leimattu sitä tolloksi. Nyt on poika alkanut miehistyä ja järkikin on tullut tekemisiin mukaan joten siitä on kuoriutunut tosi kiva koira.Mä luulen, että siitä tulee kyllä hyvä agikoira ja kun muutenkin on niin symppis niin siitä voisi tulla oikein hyvä isä jollekkin pentueelle. Se on tasapainoinen, sillä on loisto työmoraali ja se kestää kyllä toistoja hienosti. Se syö hyvin ja leikkii myös. Se tulee mainiosti juttuun muiden koirien kanssa ja sen kanssa on helppo liikkua missä vaan. Agiradan reunalla se on kyllä vallaton ja autossa on oppinut haukkumaan ohi käveleville koirille. Se ei ole lainkaan ääniarka ainakaan vielä ja liikkuu alustoilla varnasti. Parasta siinä on tietty tuo sen tapa olla hurmaava. Joku syy siinä on, että sitä halutaan hoitoon joka paikkaan ja aina tulee palautetta, että on hurmannut jonkun. Kyllä mäkin sille enkkapisteet hurmaamisesta antaisin. Ehkä se johtuu vaan siitä, että on eniten meidän koirista sellainen laumaviettinen, tai miten sen sanoisi. Kaikkien kaveri ja parasta on kun saa hyväksyntää ja kehua meiltä kaksijalkaisilta. Välillä oon miettinyt, että meneeköhän jo liian inhimillistämisen piikkiin jos sanoo, että se on myös jotenkin empaattinen? Sama se, sanotaan silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti