toinen astutus

Toinen astutuskerta sujui ensimmäistäkin mallikkaammin. Tai tehokkaammin ainakin. Jos ekalla kerralla oli hempeilyä ja kosiskelua ilmoilla niin toisella kerralla sitten suoraan asiaan. Taisi nuoripari jo tietää homman juonen, sillä kun pääsivät irti niin olivat nalkissa alle minuutissa. Nyt sitten vaan kaikki peukut ja varpaat pystyyn, että pentuja tulee. Ainakin astutus vaikutti onnistuneelta kaikinpuolin.

Pienen pähkäilyn päätteeksi päätin hakea Pirkolle herpes-rokotteen, vaikka ensin ajattelin olla ottamatta. Eka rokotekerta on nyt tulevana perjantaina ja toinen sitten ennen synnytystä tammikuun puolen välin kieppeillä. Ja joulun aikoihin ultraan. On meillä nyt sitten jännää :)

Ja Pätmänille on kovaa. Juuri kun muutamalle kaverille kerroin, miten helposti ja hienosti tämä yhteiselo sujuu niin.... olemme nyt kuunnelleet kaksi päivää ulvomista,läähättämistä ja vikisemistä. Ruoka ei maita ja pojalla on tiukkaa. Pirkko on sitä mieltä, että Pätmän on ällöttävä pervo.. Olen pitänyt Pirkkoa aina viisaana , mutta tänään hiukan epäilin asiaa kun katselin sen touhuja. Sitä selvästi ärsyttää Pätmänin flirttailu (ovat erotettuina toisistaan), mutta sitten se parkkeeraa itseään Pätysen portin taakse ikäänkuin kiertämään veistä nuoren supersankarin haavassa. Siinä se istua törötti portin takana ja näytteli hampaitaan innosta tärisevälle Pätmänille, mutta ei voinut hinata itseään yhtään kauemmas. Aika säälimätön. Mutta eiköhän tämä hiljalleen helpota.

Ava menee torstaina Räihälle. Kuvaan nyt kuitenkin sen selän kun se sitä vaivaa tauoista ja hoidoista huolimatta. Pitäkää peukkuja hyville uutisille.

Iloja ja suruja

Mistäs taas aloittaisi? On taas tovi mennyt viime päivityksestä. Ehkä jos saisin itselleni päiviksi koneen niin homma helpottuisi (vink vink Pasi). Ja muutama lisätunti päivään voisi myös tehdä terää aina välillä :)

Mutta ensin Pirkon pentuprojektipäivitykset. Juoksut alkoivat viime viikolla ja eilen nuoripari treffasi ekan kerran (juoksun 9 tai 10 päivä). Pirkolla on tärpit tuntuneet olevan aina aika aikaisessa, mutta on myös mahdollista, että juoksun ekat päivät menevät muilta ohi vähäisen vuodon takia.  Oli miten oli, hyvin meni. Kotona toki testailin pätmänin kanssa, millaisissa tunnelmissa oltiin ja hyvällehän tuo näytti. No, Urin kanssa sitten ensin vähän keimailua ja sitten tositoimiin. Niin se luonto vaan kertoo untuvikoillekin, että miten hommassa on tarve edetä. Olivat nalkissa reilu puolisen tuntia.  Hyvä hyvä :) Ja huomenna eli perjantaina olisi sitten toiset treffit tiedossa. Uskoisin, että kaikki menee hyvin. Taitaa huomenna olla vielä otollisempi hetki, vaikka ei keskiviikkoinenkaan huono päivä ollut. Ainakin vuodon, turvotuksen ja käytöksen suhteen. Nyt on kyllä niin tyrkky. Käy keikistelemässä Pätmänille portin takana ja seisoo sahapukkina häntä kaarella kun Pätmän tulee kitisemään portille. Hui, ja sitten alkaa jännäys todenteolla :)

Ja sitten toinen asia, josta en osaa vielä oikein edes kirjoittaa :'( Pahkiksen tilanne meni sellaiseksi, että hyviä vaihtoehtoja ei ollut enää valittavana. Piti tehdä raskas ja lopullinen päätös. Ei ole koiran elämää jos vahvoista kipulääkkeistä huolimatta joutuu elämään jatkuvien kipujen kanssa. Ei ole koiran elämää jos 15minuutin hihnalenkin jälkeen ontuminen lisääntyy entisestään. Ei ole koiran elämää kun pienikin rallattelu sattuu. Ei varsinkaan sellaisen koiran, joka haluaa tehdä kaiken täysiä. Pahkis oli kyllä koira, joka opetti meille erityisesti sen, että mitä merkitsee koiran sinnikkyys, loputon tahtotila ja ääretön halu tehdä kaikki täysiä. Oli se sitten lenkkeily, treenaaminen, hellittely, mikä vaan. Pahkis oli kyllä sellainen koirapersoona, että hiljaiseksi vetää. Hyväntahtoinen hullu. Pasi oli opettanut sen mm. tasapainoilemaan puunrungoilla. Joskus joku puunrunko saattoi olla kovin kapea, liukaskin, joka teki asian haasteelliseksi. Sen sijaan, että Pahkis olisi sanonut, että liian vaikeata niin se innosta puhkuen (ja kiljuen) yritti niin pitkään kuin onnistui. Eikä se mitään palkkaa halunnut, se halusi voittaa itsensä ja sille annetun haasteen. Suoraviivainen taistelija, Pasin silmäterä ja minun kittyli. Supertärkeä se oli myös minun siskolle, jonka luona Pahkis suurimmaksi osaksi eleli viimeisen vuoden. Oman lauman kanssa eläminen kun rasitti sitä liikaa. Se kun halusi juosta yhtä kovaa kuin muut ja olla kaikessa mukana niinkuin muut. Eikä sen kroppa tuota menoa kestänyt. Onneksi Anniinalla se sai ainoana jakamatonta huomiota ja rakkautta sekä rauhallista liikkumista. Me kaikki jäätiin ikävöimään rakasta Pahkista ja uskon, että sillä oli hyvä elämä kanssamme. Kiitos Nooralle tuosta uskomattomasta koirasta <3