Hyvää ja huonoa

Kaippa jonkinmoinen tasapaino pitää elämässä pysyä, ei liikaa hyvää taikka huonoa. Tai onneksi on jotain hyvääkin aina jos nyt muuten on vähän huonoa. Mun vointi meni sitten taas huonompaan, joka ärsyttää niin paljon, että ei tosikaan. Juuri kun ehtii innostua, että parempaan päin niin johan lävähtää päin naamaan, että älä nyt liikaa innostu. Niinpä nyt sitten taas vaakatasossa mennään, toivottavasti ei ihan kamalan pitkään, sillä muun terveyden lisäksi menee kohta hermot kun ei voi mitään tehdä.

Mutta sitten sitä hyvää. Pätmän kävi vihdoin virallisissa kuvissa ja kaikki näytti hyvälle. Ollaan niin onnellisia tuosta asiasta kuin vaan voidaan olla :)  Tässä kun on tullut nyt muutama viikko kotona oltua niin on ehtinyt ihmetellä noita koiria enempi kuin olisi tarpeenkaan. Toistelen nyt itseni, mutta voi että tuo pienimies on symppis. Aamulla heräili (sängyssä) ja oli ottanut illalla vissiinkin kait pallon mukaansa unikaveriksi, sillä pallo oli asetettu etujalkojen väliin kun heräili aamulla. Venytteli siinä ja vahingossa pukkasi tassullaan pallon lattialle, joka vieri sängyn alta toiselle puolelle sänkyä Pahkiksen viereen, joka makoili lattialla. Pättis kaikessa rauhassa aikaa ottaen siirtyi kurkkimaan sängyn reunalla, mihin pallo meni ja kun ei nähnyt sitä niin hiljaksen siirtyi lattialle sitä etsiskelemään. Bongasi sen sängyn alta ja koitti ryömiä sängyn alle sitä hakemaan. Pahkis ei tuosta tykännyt ja murahti pätmänille, että pysyhän kaukana jolloin pätmän kääntyi ja peruutti sängyn alta pois ja kömpi takaisin mun viereen nukkumaan. Hetkeä myöhemmin Pahkis heräsi ja lähti johonkin jolloin pätynen nousi rauhakseltaan ja hyppäsi lattialle hakemaan pallon. Sieltä sitten kaikessa rauhassa pallo suussa se tuli takaisin kainaloon makaamaan.Asetti vielä aarteensa mun päälle ja sitten kellahti itse viereen ja jatkoi torkkumistaan. tehtävä suoritettu. Oon ollut liian pitkään kotona kun jutun aiheet ovat tätä tasoa mutta olihan tuo nyt ihanasti kasassa pidetty juttu. Aatella, että se pystyi pitämään noin pitkän aikaa mielessään tuon tavoitteen: saada pallo takaisin. Tuollaisen toiminnanohjaukseen ei edes ihan jokainen mun asiakas kykenisi ;)  Mutta siinä taas Pätmän hehkutusta kerrakseen. Kuviin liityen vielä eli nyt odotellaan sitten virallisia lausuntoja niistä ja toivotaan, että hyvinä lausutaankin.

Mulla oli tässä kaksi hommaa, jotka pitäisi saada suoritettua: suihku ja aamupala. Sitten jos jatkaisi makaamista, makaamista ja makaamista ja jossain kohtaa aina söisi jotain. Telkkaria, nettisurffausta ja ehkä jotain lukemista aina välissä. Siitä taitaa olla tämänkin päivä tehty.  

Parempaan päin :)

Oma olo on mennyt harppauksen parempaan :)  Kulunut viikko on ollut kertakaikkisen kamala, ahdistava ja välillä vielä jotain enemmänkin. Huoli on ollut kova ja kivut jopa kohtuuttomia muusta pahoinvoinnista puhumattakaan. Mutta onneksi ihmiskeho osaa olla ihmeellinen ja korjata asioita ja nyt pahin on takanapäin. En vielä juhlakunnossa ole ja saikku vielä jatkuu ensi viikonkin, mutta tästä tämä iloksi vielä muuttuu, se on varmaa se :)

Kotona mulla on ollut maailman parhaan miehen lisäksi viisi karvaista terapeuttia, jotka kaikki omilla tyyleillään ovat koittaneet saada mieltä paremmaksi. Todelliset pro-tason terapeutit ovat Pätmän ja Ava, joilla vaan on homma paremmin hallussa kuin noilla kahdella muulla :) Jos itkettää niin vähintään pätmän kömpii kainaloon ja tulee istumaan kahden sentin päähän tukka takana ja silmät sirillään niin kauan kunnes jo vähän hymyilyttää. Siitä sen läsnäolomisesta on röyhkeys ja kovakouraisuus  kertakaikkisen kaukana. Se on kyllä hämmentävän sympaattinen eläin. Ava nyt makaa kainalossa vaikka aamusta iltaan. Ei ole kiire mihinkään, ihanaa olla vain, sanoo sussu ja asettaa itsensä vähän mukavammin kainaloon. Pirkko käy aina välillä tarjoamassa lelua ja kysymässä, että etkö voisi jo jotain vähän touhuta? Ja toisinaan kömpii sekin viereen ja makaa hiirenhiljaa tai yllättäen antaa ison ja märän pusun keskelle naamaa. Pahkis on noissa asioissa vähän kömpelö, mutta kova yritys sillä on. Sen mielestä se voi täysiä tulla makaamaan rinnan päälle niin, että henki meinaa salpautua ja sitten se yrittää tukehduttaa hengen painalla omaa päätään kasvoja vasten- täysiä. Ja kun työnnät sitä pois niin se nauraa- ihan kuin dalmikset meillä on tehnyt eli näyttää kaikki etuhampaansa samalla korskuen ja ehkä yrittää lyödä sua tassulla naamaan. Ole siinä sitten nauramatta kun toinen on ihan pelle.  Esakin on viihtynyt lähellä ja haluaisi aina maata rinnan päällä. Kun vaan pitäisi kynnet sisällä, eikä pumppaisi niilla koko ajan rintakehää niin sen läheisyyttä olisi helpompi arvostaa.. Mutta ihania ovat kaikki, jokainen omalla tavallaan ja tyylillään. Onni on omistaa tuollaisia koiria. Ja Onni on Pasi, joka nyt vaan on supermies.

Pätmänistä vielä. Aamulla puhuttiin Pasin kanssa, että toivottavasti se olisi terve luustoltaan (menee ensi torstaina vihdoin kuviin...hui), sillä se on kyllä niin mukava veijari. On vaan ollut vähän hidas kehittymään monelta osin, että ajoittain ollaan ehkä vähän syyttäkin leimattu sitä tolloksi. Nyt on poika alkanut miehistyä ja järkikin on tullut tekemisiin mukaan joten siitä on kuoriutunut tosi kiva koira.Mä luulen, että siitä tulee kyllä hyvä agikoira ja kun muutenkin on niin symppis niin siitä voisi tulla oikein hyvä isä jollekkin pentueelle. Se on tasapainoinen, sillä on loisto työmoraali ja se kestää kyllä toistoja hienosti. Se syö hyvin ja leikkii myös. Se tulee mainiosti juttuun muiden koirien kanssa ja sen kanssa on helppo liikkua missä vaan. Agiradan reunalla se on kyllä vallaton ja autossa on oppinut haukkumaan ohi käveleville koirille. Se ei ole lainkaan ääniarka ainakaan vielä ja liikkuu alustoilla varnasti. Parasta siinä on tietty tuo sen tapa olla hurmaava. Joku syy siinä on, että sitä halutaan hoitoon joka paikkaan ja aina tulee palautetta, että on hurmannut jonkun. Kyllä mäkin sille enkkapisteet hurmaamisesta antaisin. Ehkä se johtuu vaan siitä, että on eniten meidän koirista sellainen laumaviettinen, tai miten sen sanoisi. Kaikkien kaveri ja parasta on kun saa hyväksyntää ja kehua meiltä kaksijalkaisilta.  Välillä oon miettinyt, että meneeköhän jo liian inhimillistämisen piikkiin jos sanoo, että se on myös jotenkin empaattinen? Sama se, sanotaan silti.

heikkoa happea ja ylösmenojupinaa

Saija haastoi laittamaan valokuvia, jota en unohda, mutta laitetaan ne myöhemmin :)

Viime viikonloppuna kisattiin tyttöjen kanssa, tosin vain lauantaina. Sunnuntainakin piti, mutta olin kipeä joten Pasi pääsi Pirkon kartturiksi ja sussu sai pitää lepopäivän. Lauantain kisoista jäi semihyvä mieli. Ihan upea homma oli, että Ava voitti yhden radan :) Ehkä nollien keruukauden haastavin tavoite on siis saavutettu. Viime vuonna ainakin tuplanollia tuli paljon sen kanssa joten en niistä jaksa huolehtia. Oli se noissakin kisoissa lähellä. Ekalla radalla tipahti puomilta radan loppuosalla, johon keskeytin, keskimmäiseltä tuli se nolla ja vikalla hyppäsi kakkosen väärinpäin, mutta muuten rata oli virheetön.

Ärsytystä ja kiukkua herätti kisoissa juuri tuo puomilta tippuminen. Katsoin tutustumisessa, että lähestyminen näytti siltä, että luontaisella laukkarytmillä ottaa ylösmenolta virheen. Huomasin myös, että tuomarin käsi nousi ahkeraan ylösmenolla erityisesti isompien koirien kohdalla. Niinpä päätin, että rytmitän käskytyksellä, jotta saan sen osumaan (jos rata olisi siis virheetön siihen mennessä).  No niinpä teinkin, yksi laukka-askel ennen puomia käskytin johon Ava reagoin niin, että laukkarytmiin tuli muutos ja osui ylösmenolle. Harmillisesti tuo mun häirintä vaan aiheutti sen, että koiran fokus siirtyi esteestä minuun juuri kriittisellä hetkellä jolloin sen tasapaino horjahti kiipeämisvaiheessa. Puomi oli  tietty kova ja liukas puupuomi, joka ei auttanut tilanteessa. Sussu parka sai räpiköityä itsensä aina tasaiselle osuudelle saakka, josta sitten tipahti kyljelleen maahan. Onneksi näkyvästi ei satuttanut itseään (ehkä ensi kerralla osteopaatilla totuus paljastuu)... Voi että, miten tyhmää. Minun vika. Minä häiritsin sitä ja sain aikaan tuon. Tuohon totuus on. Ja vain, että ei nyt saataisi virhettä ylösmenosta. Oliko tuo nyt sen arvoista.. entä jos olisikin katkaissut vaikka kinttunsa? Jo en olisi häirinnyt sitä niin olisi hypännyt TURVALLISESTI ylösmenon yli. Hieman jäi mietittymään episodin jälkeen, että mikä olikaan ylösmenojen tarkoitus? Lisätä turvallisuutta? Tämä mitä meille sattui ei ollut ennennäkemätöntä. Jatkossa aion kait sitten antaa sen loikkia, sillä mieluummin vitonen kuin rampa koira pahimmasssa tapauksessa.

Inhoan noita puomin ylösmenoja niin paljon, että se vie suorastaan innon koko agilityssä kilpailemisesta Avan kanssa. Agiradoilla suurin jännitys kun on, että osuuko vai ei ja miten rytmitys kannattaa tehdä. Ette tiedä kuinka monta vitosen rataa meillä on plakkarissa juuri tuon virheen takia. Ja juu,olen kyllä treenannut muitakin tapoja tämän kuuden vuoden aikana, joilla sen saisi osumaan. Yksikään tapa ei ole ollut varma ja se ainoa varma tapa (pysäyttäminen) vie meidät kauas palkintosijoituksista. Kilpailla voi kyllä monesta syystä, mutta minä en ainakaan jaksa jännitää kisasta toiseen, että sijoitutaanko nollalla sijalle 5, 10 vai 15..

Tässä Sarin kuvaamana mitä tapahtui:

http://www.youtube.com/watch?v=hj3NFz5L0iU&feature=youtu.be


Pirkon kanssa radat olivat vähän kaoottisia. Oli jatkuvasti myöhässä johon ei ole oikeastaan varaa. Pieneksi puolustukseksi heikkoon ohjaamiseeni ja ehtimiseeni sanottakoon, että oli oikeasti liian kipeä kisaamiseen. Mutta kun mieli teki niin päätin kuitenkin kisata. En pystynyt edes itseäni kunnolla lämmittelemään ja radan jälkeen piti istua alas kun niin pyörrytti. Kivuista nyt puhumattakaan. Tyhmä ja liian sinnikäs minä. Illalla jouduinkin sitten kisojen päätteeksi sairaalaan johon jäinkin hoidettavaksi korkeiden tulehdusarvojen ja kipujen takia. Tästä nyt sitten toivutaan hiljalleen ja ollaan levossa ja sairaslomalla toistaiseksi. En ihan kehdannut kertoa sairaalassa, että kävin juoksemassa päivällä kuusi agilitystarttia välissä itkua pidätellen ja aika heikossa hapessa kaikenkaikkiaan. Kyllä tää agility tekee ihmisestä vähän hullun.

Turkutreeniä ja vähän muutakin

Käytiin eilen Pirkkiksen kanssa Turussa treenailemassa kun päästiin kuokkimaan Mäntsälän koirakerhon treeneihin mukaan - kiitos Laura mahdollisuudesta :) Kivaa oli myös katsella muiden menoa ja ihastella Riinan suloista Annia. On siinä lapsella poskia ja miten nätti ja hymyilevä lapsi :)

Radassa riitti meille tekemistä, totta tosiaan. En arvellut sen olevan meille niin vaikea kuin mitä oli. Liekkö nyt treenit ja kisat menneet pääsääntöisesti niin hyvin, että on tullut joku kumma illuusio, että osataan jo monia asioita itseasiassa tosi hyvin ;) Hyvä tiputus maan pinalla, onpahan taas nöyrempi asenne agilityä kohtaan hetkeksi. Pirkkis kävi kuumempana kuin hetkeen. Tai ei tullut ohjauksiin niin kiltisti, mitä on nyt tullut. Asiaa ei tietty helpottanut, että en osannut olla aina oikeassa kohdassa oikeaan aikaan. Tuo pikkuapina on sellainen menijä, että tekee ratkaisunsa ajoittain niin nopeasti, että en ehdi mukaan sen vauhtiin. Kehuja saatiin kuitenkin siitä, että en mene enää mukaan sen hötköilyyn kuten aiemmin olen mennyt. Tuo on kyllä totta, ei se vauhti mua niin ahdista enää. Nyt ahdistaa ehkä eniten kepit. Tyhmät kepit. Kuinka voi olla niin vaikeaa saada niitä toimimaan myös radalla?  Joo joo, on ne paremmat kuin mitä ehkä annan ymmärtää, mutta en kestä sitä epäluotettavuutta,mitä niihin liittyy. Pirkko kovin mieluusti karkaa pois ja oikean sisäänmenon löytäminen on sille usein ihan liian vaikeaa. Mutta jatkamme harjoituksia. Ehkä pirkkis olis liian täydellinen jos olisi oppinut kepit kuin elokuvissa? Jaakko kehoitti mua vähentämään käsien käyttöä ohjauksessa, vähempikin huitominen riittäisi ja rauhoittaisi menoa. Koitetaan muistaa ja treeneissä kokeilla ja tunnustella.

Pätmän on päättänyt, että siitä tulee sittenkin ihan vakavasti otettava agilitykoira jonain päivänä. Pasi on kyllä aloittanut nyt sen kanssa ihan oikeastikkin treenaamaan joten silläkin lienee osansa tuossa asiassa. Nyt muutaman kerran täällä kotosalla on ollut kaksi hangon keksiä kun molemmat ovat olleet aika fiiliksissä hyvin menneiden treenien päätteeksi. Pätmän on muuten oikeasti tosi hassu veijari. Se on ehkä hyväntuulisin sesse, mitä meidän perheessä on ikinä ollut. Olihan Allikin, mutta usein vähän sellaisella omalla hillityllä tavallaan. Tuo on myös aivan mahdoton hellyyden kaipuussaan. Aivan outo kerrassaan. Aina pitäisi olla naamatusten mahdollisimman liki ja yhdessä. Kun siihen hipaiseekin niin se usein suorastaan lamaantuu paikoilleen silmät sippuralla kun on niin ihanaa kun joku koskettaa. Otat sitten pantaa siltä pois tai pyyhit märkiä tassuja niin ihanaa, joku koskettaa. Tuosta merkiksi se laittaa tukan taakse, siristää silmiään ja heittäytyy kyljelleen. Ihan pöhkö sanon minä. Sille myös kehuminen merkitsee niin paljon. Ihanaa kun saa lauman hyväksyntää. Ihanaa,ihanaa, ihanaa. Kaikki on ihanaa. Jostain syystä se on myös kovin suosittu oman lauman keskuudessa. Se on ihan Pirkon bestis ja Avakin siitä tykkää erityisen paljon (antaa vaikka kävellä päällään kun makoilee sohvalla). Pätmän myös usein ohimennessään painautuu hiukan Avaan liki samalla tavalla silmät sippuralla ja tukka takana. Ja Avastakin se taitaa olla ihan mukavaa kun joku tuollalailla nätisti kaveeraa. Pahkiksella on vähän vaikeaa Pättiksen kanssa. Niillä on selvästi pientä kilpailua erityisesti Pasin huomiosta ja taitaa raukalla ottaa vähän koville nyt kun pasi treenaa niin paljon Pätmänin kanssa. Mutta ottavat omaa laatuaikaa ja käyvät lenkillä kahdestaan tai milloin mitenkin. Loppupeleissä pojatkin tulevat kyllä hyvin juttuun. Eivät ole ikinä tapelleet tai mitään sellaista. Mutta on se hassu. Tässä juuri vilkaisin Ptämäniä kun käveli tuosta ohi. Välittömästi se laittoi tukan taakse, "hymyili" ja yrittää kiivetä kainaloon. Onneksi ei yritä nuolla juuri koskaan, koska se olisi rasittavaa. Pätmän muuten on käynyt kesän aikana muutamia kertoja pelastuskoiratreeneissä Sadun kanssa. Oikein leirilläkin oli mukana tässä taannoin. Ilmeisesti on osaittanut suurta lahjakkuutta siellä suunnassa ja siitä saisi kuulemma oikein kelvollisen pelastuskoiran. Ei ollut hätkähtänyt kovaa pauketta (ampumisia) ja ketteryysesteetkin oli menneet tosi hienosti.

Pasi sai kuvattua Pätmänin ja Pirkon "oo sä nyt lammas ni mä oon paimenkoira ja vaihdetaan sit-leikkiä":

http://www.youtube.com/watch?v=m5PAkcBQFP4&feature=youtu.be

Ens viikonloppuna kisataan ankarasti molempien tyttöjen kanssa. Ilmoitin molemmat la ja su kisoihin ja vieläpä kolmeen starttiin per päivä/koira. Toivotaan meille nollia ja hyvä ratoja!

Hei ja Avalla oli synttärit perjantaina! Sussu on nyt seitsemänvuotias tytönhupakko. Hän on tällä viikolla synttäreiden kunniaksi mm. syönyt sokerikon tyhjäksi, varastanut ison muovikassillisia omenoita ja levittänyt ne ympäri asuntoa (toki maistellen joka toista), tehnyt inventaariota keittiön kaappeihin ja pureskellut tiskiharjaa. Se on kyllä hyvä, että hänellä on päivisin ohjelmaa niin ei käy aika pitkäksi. Onnea maailman kaunein ja hassuin halinoissi!

Lomat on lusittu

No niin, näin se arki vaan koitti loman jälkeen. Eka työpäivä takana ja monta edessä taas ennen seuraavia lomia. Loma oli kyllä kiva ja jokseenkin täynnä ohjelmaa joten kyllähän siitä energiaa riittää pimeisiin iltoihin ja pakkaspäiviin. Erityiskiitokset täytyy muuten antaa mun äidille ja sen siippa Artsille sekä mun sisaruksille kanssa, jotka ovat aivan ihanasti osallistuneet kissan ja koirien hoitoon kesän aikana. Aina välillä neljän sessen raahaaminen kera kissan on mahdotonta tai ainakin kamalan työlästä ja ahdasta. Ja kun elukoiden hoitamisen lisäksi ovat äiti ja Artsi meillä asustellessaan (helpottaa noiden hoitamista) siivonneet milloin mitäkin, ostaneet milloin mitäkin ja aina on ruokakin ollut odottamassa kotiin palaavia. Voi niitä, kerrassaan ihania.

Pahkikselle saatiin paremmat lääkkeet joten sen vointi on ollut nyt paljon parempi. Ei ehkä järkevää, mutta hyvien lääkkeiden suojissa ollaan annettu sen hiukan nautiskella elämästä haluamallaan tavalla. No ei nyt sentään agilityä tai mitään treeniä ole saanut tehdä, mutta on saanut uida (täysii) ja juosta myös irti kun oltiin reissun päällä. Ehkäpä nuo hetket olivat sen arvoisia, että jos kolotusta tuli hetkeksi hiukan lisää niin tulkoot. Tosin ei ole mennyt lainkaan pahemmaksi, mikä on tosi hyvä juttu.

Pirkon kanssa käytiin eilen Zeljkon treeneissä ja kivointa oli tietty kuulla, että tykkää siitä kovin :) Pätmänistäkin oli tykännyt ja tykännyt varsinkin kait siitä, että on niin osaamaton vielä- ei ole liian aikaisella treenillä pilattu ainakaan ;) treenissä lähinnä kelloteltiin eri vaihtoehtoja, josta kävi ilmi, että en ihan jokaiseen tilanteeseen osannut valita nopeimpia vaihtoehtoja. Miten sitä osaisikaan ja ymmärtäisi jatkossa? Jos muutamalla esteellä eroa voi tulla 1,5s eri vaihtoehtojen välillä niin onhan se paljon. No sentään hitainta vaihtoehtoa en minäkään alunperin valinnut mihinkään kohtaan. Ja valsseja saisin opetella paremmiksi- ei mitään turhia rytmittelyitä ja omalla ohjaamisella jarraamista vaan valssi vaan ajoissa valmiiksi, muutama suullinen käsky ja antaa koiran hoitaa itse tarvittavat kokoamiset. Pirkko osasi kyllä kun minä en häirinnyt.. Kehoitti mua kovin tehokkaampaan äänen käyttöön ja olihan se niin, että ainakin eilen se terästi ja nopeutti paikoitellen Pirkon menoa. Mutta oikeastaan kun mietin niin kyllä usein radalla sitä melko paljonkin käskytän (ehkä vain melko hiljaa), mutta treenissä kun alkaa väsymään niin ehkä tuo äänen käyttö on se eka joka jää pois. Tai ainakin kisaradoilla käskytän, sillä usein radan jälkeen kurkkua ihan kiristää kun olen höpissyt sille "Pirkko, tähän!".

Mutta kivaa oli, sillä onhan Zeljko myös mukava ja rento tyyppi.  Kivaa oli seurailla myös muiden rimalaisten menoa. Simo on mun suosikki kyllä. Se on niin liikkis kun on vähän sellainen juntti ja aina ihan kuranen. Ja sitten tehdessään menee kovin kovaa, notkeasti ja niin hienosti.  Ja miten hauska pari ovat Jonnan kanssa, joka on aina niin siisti ja sporttinen! Siisti Jonna ja ja rapainen räkäposkella oleva Simppa, joka klähmää Jonnaa ja kaikkia muitakin lähimetrien sisällä olevia :)

Avan kanssa yritän hakea tokofiilistä. Tänään aloitettiin tutustumaan tunnariin. Lievää hektisyyttä oli havaittavissa, mutta aivojen asento kyllä muuttui sopivammaksi kun tajusin ensin päästellä pahimmat höyryt siltä seuraamisen jne. avulla pois. Kaukoja teki hienosti molemminpuolisten sivupalkkojen avulla. Täyskäännökset vaihdoin nyt harkinnan jälkeen toisenlaisiksi ja toimivat välittömästi ja loistavasti. Myönnettäköön, että se on muuten monelta osin magee. Täytyy koittaa videoida joku treeni todistusaineistoksi :)

Hei ja Pirkkokin teki vähän keppejä pihalla. Osasi päheesti vaikeita avokulmia ja leikkauksia. Hyvä Pirkko!

No niin, olihan sekavaa tajunnanvirtaa. Nyt aivot narikkaan ja kaivellaan ne taas huomenna käyttöön.

kesä tiivistetysti

Sainpas itseäni niskasta kiinni ja päivitän tämän pitkästä aikaa. Elämä on ollut jotenkin haipakkaa, täynnä milloin mitäkin ja koko ajan. On sattunut hyviä, tosi hyviä ja tosi tylsiäkin asioita, mutta sellaista se elämä taitaa olla. Enpäs nyt tiedä, että miten tiivistäisi kaikkea sm-kisojen jälkeistä tapahtumaa yhteen tekstiin. Ehkäpä kirjoitan niistä asioista, jotka päällimmäisenä mieleen nyt justiinsa tulevat.

Kesä on sujunut kisojen, treenien ja sellaisen perustekemisen parissa. Kohokohtana voidaan mainita Englannin reissu nyt elokuun alussa, joka oli kyllä kiva reissu kaikenkaikkiaan. Toki juhannuskisat ovat aina seuran ja kaiken muun suhteen mukavat kisat, agirotuviikonloppu sateineen kaikkineen oli kiva kisa ja reissu kanssa ja karsinnat ovat myös yksi kisavuoden kohokohtia.

Viime viikonloppuna osallistuttiin Avan kanssa belgien agi-ja tokorotumestiksiin, joista oli jotain kotiintuotavaakin. Lauantaina agimestiksissä saimme joukkuepronssia, tai sain yhdessä neljän koiran kanssa. Juoksin Avan lisäksi Pehkosen Sarin Ollin, Hilun ja Paulin kanssa ja kivaa oli. Erilaisia koiria kaikki, osa aika hurrjia :) Kiitos Sarille koirien lainasta ja hyvästä ketyilystä! Yksilökisoissa Ava tiputti toisella radalla tokavikan riman, ekalta radalta tuli nolla. Harmitti, sillä ilman tuota olisi saanut hopeaa. No, näin nyt meni.

Sunnuntaina tokokisoissa osallistuttiin alokasluokaan, vaikka olisihan tuo voinut avossakin kisata. Hyppyä lukuunottamatta suoritus oli ihan kelvollinen, loppupisteet 173 ja kotiintuomisena TK1. Taisi saada pisteitä näin: luoksepäästävyys ja paikallaanolo 10, seuraaminen hihnassa 9,5, ilman hihnaa 9,  maahanmeno seuraamisesta 10, seisominen seuraamisesta 9,5, luoksetulo 10 ja yleisvaikutelma 9. Kuulemma yleisvaikutelma laski numeron kun pidin sitä kaulapannasta kiinni ennen hyppyä (enpäs tajunnut taas lajin pikkutarkkuutta), seuraamisissa oli ilmeisesti hiukka liian lähellä ja seisomaanjäämisessä otti jonkin askeleen kun tulin sen luo tai jotain. Mutta hyppy siis nollille kun ei liikauttanut ahteriaan mihinkään käskystä. Raukka ollut liian vähällä treenaamisella, siitä mua syyttäminen. Soitellen sotaan ei toiminut tuon hypyn kanssa, enkä näemmä opi, vaikka ollaan joka kokeessa sössitty se.. :)

Pirkko on kehittynyt tai ollaan kehitytty, vaikka itse sanonkin. Hiljalleen alan olemaan rohkeampi sen kanssa ja kestämään se, että aina ei joka käännös mene kuin elokuvissa. Englannissa Pasi kisasi sen kanssa myös, mutta saattiin noin puolella radoista tehtyä nolla ja hyvillä sijoituksilla myös. Kisat olivat hiukan eri mittaluokassa kokonsa puolesta kuin mihin olen osallistunut aiemmin ja koko systeemi toimi hiukan eri tavalla. Mutta miten joustavaa, ystävällisiä ihmisiä, hienoja koiria ja vaikka mitä. Kisapaikka oli tosi hieno myös, tuonne voisi mennä joskus toistekkin. Tässä hiukan videosaastetta kisoista:

tehdyt nollaradat:

http://youtu.be/s1QAGxiX8AE

Ja kevennyksenä koko porukan sössimiset "ei se siitä-tyyliin":

http://www.youtube.com/watch?v=Sitmn90UNH4&feature=share&list=UUamYSJljtp4fQMzstZ2r9XQ


Kiitos Pasille ja Raisalle reissusta <3 Ja Pirkolle kanssa. Se on kyllä niin hieno ja huippukoira. Onni, että saan tehdä sen kanssa agilitya. Ja kiva oli myös nähdä, että lentäminen ja reissaaminen ei ottanut sille koville. Voiko noin helppoa koiraa oikeastaan edes olla?

Harmillisiakin asioita on perheen sisällä tapahtunut, joista Pasi omassa blogissaan kirjoittaakin. Pahkis joutui jättämään treenikentät liian nuorena, mutta näin se vaan on, eikä asia muuksi muutu. Sille oli sitten viime kuvien tullut nivelrikkoa molempiin lonkkiin ja toiseen takakintereeseen myös kaksi luupiikkiä. Alkoi oireilemaan noita voimakkaasti hypättyään huonosti lelulle. Monet itkut on asian suhteen itketty ja harmitus on tietenkin kovaa luokkaa. Onni kuitenkin, että tiimille P&P ehti kertyä mahtavia kokemuksia ja muistoja muutaman vuoden ajalta. Mahtava koira, uskomaton voima,  tahto ja vauhti. Täydellinen Pahkis ja Pasi, täydellisiä yhdessä <3

SM-kisat : ja mitkä kisat!

Huh heijaa, hieno viikonloppu! Agility on kyllä suuria tunteita niin hyvässä kuin pahassa. Toiset onnistuvat ja toiset eivät, vaikka halu olisikin kaikilla kova.  Ja se kaikki jännitys, odottaminen,  into ja vaikka mikä. Ja sitten ne kamalat tapaturmat ja kipeytymiset, joita on nyt sattunut enemmän kuin laki sallii… niin ennen kisoja kuin itse kisoissakin. Toivottavasti kaikki koirat näistä toipuvat ja olisivat pian jo kunnossa. 

Ensimmäiset ilon kyyneleet tuli vuodatettua jo perjantaina kun Pasi kisasi Pahkiksen kanssa Sm:ien ”lämmittelykisoissa” . Kaksikko teki aivan huikean agilityradan ollen toisia yli sadan koiran kisassa. Miten kertakaikkisen hienoa menoa niillä onkaan! En harmillisesti nähnyt tuota rataa, mutta pystyn hyvin kuvittelemaan mihin nuo pystyvät onnistuessaan. Nehän pystyvät vaikka mihin ja vielä vähän enemmänkin. Onnea rakkaat, kertakaikkisen hieno juttu!

Lauantaina ratkottiin joukkue SM-mestaruus, johon osallistuttiin Pasin kanssa Imphaa edustaen. Impha eli Impivaaran hallit on Nurmijärvellä toimiva seura, jonka painopiste on kallistunut aikalailla tokoon ja pk-lajien pariin. Agilitya siellä on myös ja oma kenttäkin, jossa treenailee muutamana iltana viikossa muutamia ryhmiä. Kouluttajia sinne on pyydetty pääsääntöisesti seuran ulkopuolelta ja ollaankin Pasin kanssa siellä koulutettu jo jonkin aikaa, yleensä kesät. Osaan treenaajista olen tutustunut jo monta vuotta sitten heidän aloittaessaan agilitya ekan koiransa kanssa ja siten päässyt seurailemaan kehittymistä jo pidemmältä aikaväliltä.  Pasi muuten muisteli, että aloitti agilityn aikoinaan Allin kanssa Imphaa edustaen. Taisivat olla mun vetämässä ryhmässä silloin, eikä tästä kovin montaa vuotta edes ole. No joo, ehkä reilu viisi vuotta? Aika menee niin vauhdilla. Mutta asiaan. Olipas oikein hienoa, että tänä vuonna Impha pääsi osallistumaan myös maksikoirilla joukkuekisaan- ensimmäistä kertaa ikinä!   Mukana joukkueessa oli Pahkiksen ja Avan lisäksi Jenni Piirto borcol Armaksen kanssa sekä Wenla Westerlund borcol Dieselin kanssa. Jo etukäteen oli tiedossa, että joukkue on hyvä joten mikäs sen mukavampaa sitten kuin lähteä hyvillä fiiliksillä kisaamaan.

Pasi aloitti päivän tehden oikein hienon suorituksen. Radalta tuli kymppi kun yksi rima tipahti ja keppivirhe sisäänmenossa osui kohdille. Mutta ihan parasta oli, että tulos tuli, eikä hyllyä. Siitä oli mukava kakkoskoirakon, Armaksen ja Jennin jatkaa. Tämä pari hoiti hommansa superhienosti. Rata oli kertakaikkisen hyvä ja meno tyylikkään taitavaa kerrassaan! Jenni keskittyi tosi hienosti ja ohjasi jokaisen esteen tarkasti ja päättäväisesti, mahtavaa! Tältä radalta yhtä kontaktivirhettä lukuun ottamatta virheetön suoritus hyvällä ajalla. Hienoa! Kolmantena matkaan lähti Wenla Dieselin kanssa, jotka helpon näköisesti tekivät radalta nopean nollan. Wenla vaikutti niin kylmähermoiselta ja tyyneltä, että ihan kateeksi kävi :) Ja hän kyllä tietää ja tuntee koiransa niin hienosti, että yhteistyö on vaivattoman ja varman näköistä. Ja koirassa kyllä vauhtia piisaa. Nuo ovat kyllä muuten molemmat koirat tavattoman päteviä tavassaan lukea rataa ja valmistella kroppansa käännöksiin. Ja taitavia ovat myös niiden ohjaajat! 

Mulla oli ankkurina sitten melkoisen mukavat asetelmat lähteä matkaan kun alla oli tulokset 0,5 ja 10. Sehän oli siis jo varmaa, että joukkue tulee saamaan tuloksen, vaikka minä hyllyttäisinkin (kolmen parhaan tulos huomioidaan, kahdesta hyllystä joukkue ei saa tulosta). Aika moni joukkue muuten hyllytti ja virheitä pukkasi. Ennen vikaa kierrosta joukkueemme sijoitus oli kahdeksas (joukkueita oli mukana yli 70). Myönnettävä kyllä on, että takaraivossa jylläsi ajatus, että nollaradalla sijoituksemme olisi luultavasti kympin sakissa. Niinpä päätin, että nyt jos koskaan on tehtävä se nolla ja hitto sehän tehtiin! Ava tuntui radalla hyvälle, sekin taisi tietää, että nyt jos koskaan on nollan paikka. Pieni lipsahdus oli radan lopussa lähellä, mutta siitä selvittiin kuitenkin ehjin nahoin. Tuon radan jälkeen sitten armoton jännitys lopputuloksesta. Yleisö kohahteli niin useasti, että arvelin, että loppupään koirakoista monille saattoi tulla lipsahduksia, mutta että mitä tapahtuikaan..? ME SAATIIN PRONSSIA!!!!!!!  Kyllähän siinä meni hetki tajutessa, että asia on ihan totta. Mutta tottahan tuo oli, ihan oikeasti :)

Kiitos ihan hirmuisesti mahtavalle joukkueelle mahtavasta kokemuksesta! Me tehtiin se!!! Jokainen teki parhaansa ja se tuotti tulosta. Itse ajattelen, että sellainen joukkue on paras, jossa ei tarvitse ottaa ylimääräistä painetta omasta onnistumisesta tai epäonnistumisesta muiden joukkueessa olevien toimesta. Ja mun mielestä meidän joukkue oli voittaja tässä asiassa! Hyvä ja rento fiilis, mutta kuitenkin isosti tosissaan. Aivan loistavaa! 

Lauantain yhden unelman toteutumisesta piti kuitenkin toipua sunnuntaille, jolloin ratkottiin yksilömestaruus. Erittäin huonosti nukutun yön jälkeen startattiin Avan kanssa heti aamusta kisan kuudentena koirakkona.  Tunnelmat olivat melko kohdillaan ja ratakin tuntui ihan tehtävissä olevalta, mutta finaalipaikka jäi 15 virhepisteen päähän tällä kertaa. Kaikki nuo tulivat kerättyä kolmen esteen aikana: kielto, okseri alas ja vielä kolmantena keppivirhe. Videolta suoritus näytti paremmalta, miltä se tuntui. Jälkikäteen on helppo olla viisas ja todeta, että tuo kohta olisi pitänyt rakentaa eri ohjauksia käyttäen. Mutta mitäpäs sitä jälkikäteen murehtimaan liiaksi. Tilanne oli ja meni, kiitos ja näkemisiin tällä kertaa meidän osalta. 

Loppupäivä meni muita kannustaessa ja jännittäessä. Ehdittiin siinä päivän aikana pohtia kyllä mm. mielenkiintoisia lisätienesti tapoja, odottakaas vaan.. hauskaa siis oli, vaikka vettä satoi ajoittain ihan kaatamalla. Finaali oli tietenkin jännä niinkuin  arvokisoissa kuuluukin. Mun voittajasuosikki makseissa oli ollut jo pitkään valittu joten sen puolesta meni sitten jännätessä. Voi olla, että maha pyörähti ympäri, syke oli kaksisataa ja ehkä vähän pyörryttikin kun mun suosikkiparin vuoro oli tuloillaan. Ja sitten ne vaan tuli ja tekivät sen, missä ovat Suomen parhaita! Onnea siis miljoonasti Raisa ja Repsa! Luulenpa, että emme kykene keskustelemaan normaalisti kaiken lässytyksen takaa ehkä viikkoihin ja hyeenamainen hymy tekee yleisilmeestä hieman erikoisen vähäksi aikaa… mutta se kuuluu nyt asiaan. Annetaan palaa vaan! 

ONNEA Raisa monestakin syystä:  taitavuudesta, nöyryydestä, hyvin suunnitelluista treeneistä ja kisoista, paneutumisesta, pitkäjänteisyydestä,  fiilistelystä, ajoittaisen hampaiden kiristelyn ja pettymyksienkin kestämisestä, tavoitteellisuudesta, tahdosta, motivaatiosta, yhdessä tekemisen ilosta, hyvästä koiravalinnasta ja kaikesta. Paljon olet saanut kouluttajilta, mutta taputtele nyt itseäsi olkaan, sillä sä olet tärkeimpänä vienyt asiat oikealla tavalla eteenpäin ja nähnyt vaivaa asioiden eteen. Ja sen takia te ootte nyt Suomen mestareita :)   Onnea, onnea ja vielä kerran Onnea!